Kautta aikain on erilaisissa elämäntilanteissa murehdittu, miten sen ruoan saa kotiin, kun etäisyydet, terveydentila tai muu este hankaloittaa kaupassa käyntiä. Kotihoidon palveluissa on erilaisia ratkaisuja valmiista aterioista kauppakassipalveluihin. Vielä jokunen aika sitten nämä ratkaisut eivät olleet tavallisen kuluttajan saatavilla – tai ainakin minä koin niiden olevan jotain hienompaa luksusta. Olen tottunut itse rämpimään läpi sohjon perheen kanssa kauppaan, usein pieni hatutuksen siemen ohimossa. En yksinkertaisesti ole ajatellut, että tämän voi ulkoistaa.
Viime viikolla Helsingin Sanomat uutisoivat ruoan ostamisen muutoksesta lapsiperheessä. Luin artikkelin pohtien kotona, miten tämä soveltuisi meidän perheen arkisirkukseen. Yhdessä puolison kanssa tulimme siihen tulokseen, että tämänlaista palvelua on kokeiltava – ja niin me teimme. Tiedostamme vahvasti myös, että olemme etuoikeutettuja. Meillä on mahdollisuus ja varaa tehdä tällaisia ratkaisuja, kun monella sitä mahdollisuutta ei ole.
Suunnittelin viikonloppuna neljän viikon kiertävän ruokalistan. Valitsimme perheen voimin niitä ruokia, jotka arjessamme valmistuvat helposti ja maistuvat (lähes) koko perheelle. Lauantai-iltana napsutin älypuhelimeni kautta viikoksi tarvittavat ainekset ostoskoriin ja saimme pian varmistuskuittauksen: tilaamasi tuotteet toimitetaan maanantaina klo 17-20.00 välillä. Tänään päivällä puhelimeni päräytti muistutuksen ja kellonaikatäsmennyksen, olethan paikalla klo 17.00-17.30 toimitusta varten.
Photo by rawpixel on Unsplash
Saimme linkin kännykkään, josta seurasimme ruokakassimme etenemistä kohti pientä lähiötämme. Koko perheen voimin kärkyimme ikkunassa, koska ”Elmo” kaartaa pihaan. Kuin kellon lyömällä kuski rimpautti ovikelloa ja oli valmis kantamaan ostokset keittiön pöydälle.
Olimme – ja olemme haltioissamme. Koska kotonamme on kahden alaikäisen lisäksi yksi sovelluksia työkseen rakenteleva insinööri sekä ruoka-aputyön osallisuuskentällä häärivä toimintaterapeutti, jäimme miettimään mihin kaikkeen tällaista palvelua voisi arjessa käyttää?
Onko sittenkään aivan villi idea, että ruoka-apu voitaisiin toimittaa vähävaraiselle samaan tapaan? Mitä jos voisit kertoa oman erityisruokavaliosi (esim. ei sianlihaa, taloudessa keliaakikko, laktoosi-intorelanssi yms.) ja koska juuri Sinulle olisi paras aika ottaa lähetys vastaan? Tämmöisen mallin pyörityksellä emme toki vahvista osallisuutta suoranaisesti suhteessa ruoka-aputyöhön, mutta mahdollistaisimme esimerkiksi vähävaraisen työssäkäyvän yksinhuoltajan tai liikuntavammaisen ruokaturvan, kun ruoka-apupisteeseen ei jostain syystä pääse.
Entä jos viemme ajatusta eteenpäin, kohti osallisuuden määreitä? Olisko mahdollista että ruoka-apukassin mukana tulisi esimerkiksi työntekijä, asiakkaan niin toivoessa – selvittämään asioita joihin tarvitsee apua? Tai lapsiperheelle vapaaehtoinen auttamaan hetkeksi villikkojen leikittämisessä? Mitä jos tällainen ”drop-in” mallin ”ruokaa ja muuta apua” -olisi mahdollinen? Tässä kohtaa huudan itse HOP – koska, tällaista mallia olisin itse kaivannut perheeni näkökulmasta vaikeimpien vuosien aikaan.
Takaisin ruoan nettikauppaan, omaan lähipiiriimme. Meidän perhe tulee markkinoimaan tämän palvelun läheiselle ikäihmiselle, jolla on vaikeuksia liikkua painavien ostosten kanssa. Kuinka merkityksellistä arjessa onkaan, että voit valita ostoksesi myös sen mukana mitä tahdot syödä – ei sen mukaan mitä jaksat kantaa tai mitä kuntosi mahdollistaa kannettavan. Kun se kunto joskus riittää vain litraan maitoa ja limppuun. Miettiessäni laajempaa näkökulmaa, kohtaan kuitenkin digialisoituvan yhteiskunnan suurimman haasteen: eli löytyykö oikeat välineet ja riittävä taito palvelun haltuun ottamiseen? Jos ei, löytyykö opettajia? Lisäksi on tärkeää, että ruoan ostamisen digitalisoituessa, myös palveluiden helppokäyttöisyyteen, selkokielisyyteen ja saavutettavuuteen panostetaan.
Kohti uusia innovaatioita!
Inhimillistä teknologiaa etsimässä! 